Ensin oli ihanaa juosta.

Sitten meni nilkka.

Ihmeparantumista odoteltiin pari vuotta ja sitten leikattiin. Vuoden päästä oli pakko myöntää, että leikkaus ei tuottanut toivottua tulosta eli liikunnassa kivutonta jalkaa. Ja kun olin hyväksynyt ajatuksen uudesta leikkauksesta ja alkanut löytää tilanteesta positiivisia puolia liikuntaan liittyen (toimivathan vielä kädet ja niilläkin voi tehdä kaikenlaista!), niin meni kyynärpää. Voin kertoa, ettei naurattanut. Käsi leikattiin ja puolen vuoden päästä se leikattiin vielä uudelleen. Toinen kerta tuntuisi nyt auttaneen (peukut pystyyn!).

Yllä on pähkinänkuoressa syy siihen, miksi uskon Esan pyytäneen minua vierailevaksi blogaajaksi. Liikunnan motivaation löytäminen on varmasti kohdallani vähän erilainen haaste kun valtaosalla muista lukijoista. Itseasiassa liikuntaan liittyviä motivaatio-ongelmia minulla on ollut viimeksi varmaan viisi vuotta sitten; kuviohan menee nykyään siis niin, että on ensinnäkin löydettävä laji, jota voi ylipäätään harrastaa. Jos se vielä on jotenkin mukavaa, niin mahtihomma, uusi suosikki on löytynyt! Ja näitä muutamaa löytynyttä lajia sitten harrastetaan juurikaan miettimättä, huvittaakohan mua oikeesti tänään tää. Vaihtoehtojen vähyys kummasti kirkastaa tilannetta.

Viimeisen vuoden aikana on meillä juhlittu useammissa kuin yksissä säälibileissä – aina saman asian äärellä. Etkoilla surkutellaan sitä, kun aina särkee ja kuinka liikunnan puutteessa päätyy lopulta väistämättä lihavaksi, sairaaksi ja masentuneeksi. Sitten piehtaroidaan itsesäälissä, muistellaan ihania juoksulenkkejä ja kahdehditaan heitä, jotka pystyvät liikkumaan miten haluavat. Lopuksi sitten voikin kiukutella puolison lohdutusyrityksille kyyneleiden myötä. Mainitsinko muuten jo, että tuleva mieheni on liikunta-alan ammattilainen ja muutenkin ahkera liikkuja? Parhaat jatkot ikinä meillä vietettiin muuten silloin, kun kävi selväksi, että ensimmäinen käden leikkaus ei tuonut juuri minkäänlaisia positiivisia tuloksia.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta käteni tuntuisi nyt kuitenkin olevan paranemessa ainakin sellaiseksi, että normaali elämä on mahdollista. Nilkkavaiva kummittelee kuitenkin yhä taustalla, mutta nytpä olen kasvanut ihmisenä ja osaan olla onnellinen siitä, että voin palata edes jotenkuten liikuntaa harrastavaksi ihmiseksi – nilkkavaivaisen lajejahan mulla jo takataskussa olikin! Nilkka- ja kyynärpäävaivaisen lajeja olikin sitten vähän vähemmän…

Kirittimeen kirjoittaminen on minulle toisaalta myös vähän ristiriitainen asia. Ei nyt millään pahalla, mutta kun itse ei juurikaan mitään muuta mieluummin tekisi kuin kävisi vaikkapa juoksulenkillä, niin muiden “ei vaan oikeen huvita käydä salilla” ei saa minulta osakseen kovin helliä ajatuksia. Ja kyllä, tiedostan varsin hyvin sen, että jos olisin vapaa liikkumaan miten haluaisin, niin olisin varmasti juuri itse etsimässä motivaatiota Kirittimestä. :)

Liikunnan tylsyydestä tai motivaation puutteesta kärsivälle tekisi mieli välillä todeta, että lakkaapa ruikuttamasta ja painu sinne lenkille. Täällä on ihmisiä, joilla on OIKEITA ongelmia (ja jälleen, tiedän kyllä, että vähän laajemmassa perspektiivissä se, että nilkka sattuu juostessa ei kuulu kategoriaan “oikea ongelma”). Niissä kuuluisissa yhden naisen säälibileissä itsesäälissä kieriskellessä on helppo unohtaa, että onhan tässä nyt jokatapauksessa elämä kuitenkin aika hyvin raiteillaan.

Nyt varoitus: seuraava tulee kuulostamaan kammottavan kliseiseltä, mutta aion kirjoittaa sen silti. Kävisikö tämän viikon näkökulmaksi teille liikunnan motivaatiota etsiville: sopivasti vaatetta ylle, lenkkikaveri mukaan, ja kävelylle syksyiseen kirpeään ilmaan. Unohtakaa ajatus siitä, että kävely on LIIKUNTAA ja vaihtakaa kunnolla kuulumisia. Nauttikaa siitä, kuinka mukavalta tuntuu, kun reipas kävely saa veren kiertämään ja posket hehkumaan. Niin mäkin aion tehdä, vaikka nilkkaa sen jälkeen vähän kivistäisikin. It’s all about choices, people!

Reipasta viikkoa ja kuulumisiin!

Erika